Olen ollut tänään erityisen hyvällä mielellä.
Vierailimme tänään ohikulkumatkalla Maaningalla, syntymäpitäjässäni.
Kesäinen luonto on kukkeimillaan. Ruoho vihreämpää kuin missään muualla.
Alkukesän leppeys on vaihtumassa keskikesän syvään vihreään.
Järvimaisema avautui silmäimme edessä sinisempänä kuin koskaan.
Syvänsininen veden välke johtunee kevään suurtulvista. Veden vaihtuvuus ja virtaama on näet ollut suurta. Tästä toivon tietenkin helpotusta takavuosien joltiseenkiin leväongelmiin joita on tosin esiintynyt enimmin ylävesillä, Onkiveden puolla.
Maaninkajärvi on taasen verraten syvä eikä ehkä niin rehevä kuin yläpuoliset vesistönsä.
Tultaessa Kinnulanlahdesta Haatalan suuntaan avautuu matkailijalle ensinnä vehmaat viljelykset, mitkä sijaitsevat sangen kapealla maakannaksella. Toisella puolen maakannasta lipuu Ruokovirta, jääden toiselle puolelle lahdelma, jota Kinnulanlahdeksi kutsutaan.
Tovin matkaa kuljettuaan tullaan niemen nokkaan ja noustaan sillalle, joka on saatteleva matkalaisen yli Mustanvirran. Aiemmin paikalla sijaitsi lossi. Siittemmin, vuonna 1972, paikalle valmistui jyhkeä betonisilta. Korkeakin paatti pystyy sillan ali lipumaan ilman, että mastoa on tarvis taittaa. Onhan korkeutta sillalla hyvänkin matkaa toinen, jopa kolmas kymmenettä.
Riippuen vedenkorkeudesta.
Tänään olin erityisen iloinen, että Mustavirransillalta avautui silmäimme eteen mitä avarin, sanoisinko, neitseellinen järvimaisema. Aina ei näin ole ollut.
Ollessani ennenmuinoin kunnanvaltuutettuna Maaningalla, aikaan ennen rakkaasta syntymäpitäjästäni poismuuttoa, tein aloitteen maisemanhoidosta Mustanvirransillan ympäristöön liittyen. Liitän tämän pöheikönpoistoaloitteen tähän kirjoitukseni oheen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti